Wolf - Milo Parish.

[ ooh. katsokaa kun jaksoin kaljapäissäni jopa vaivautua vähän värittään pikaista luonnosta. 8D ]

>>>>>

Nimi: Valerius Milo Parish - Wolf. Etunimeä ei kerro koskaan kenellekään, joten poika tiedetään nimellä Wolf ja paremmat kaverit tuntee myös hänet Milona.
Katunimi: Miloa kutsutaan sudeksi (Wolf), sillä suden siluetti on hänen täginsä upeissa graffiiteissa, jotka koristavat Adelaiden katuja.
Ikä: 16
Sukupuoli: Voidaan laskea yhä pojaksi
Suuntautuminen: Hämmentynyt, mutta tykkää pojista
Kansalaisuus: Australia

Jengi: Hazard Hooligans
Asema: Juoksupoika.
Kuinka joutui jengiin: Adelaideen päästyään Milo päätyi kuljailemaan erään nuorison valtaaman hylätyn omakotitalon lähelle, jota asutti useampi nuori, jotka olivat ystävällisiä ja saivat Milon vakuutettua siitä, että heidän kanssaan oli parempi olla kuin yksin. Noin puolta vuotta myöhemmin tuo kyseinen nuorisojoukko liittyi Hazardeihin Milo heidän mukanaan, kun jengi oli perustettu ja jengiin rekrytoivat jäsenet lupasivat, että he saisivat pitää "Talonsa" siitä hyvästä, että toimisivat juoksupoikina.
Riitti: -
Suhtautuminen muihin jengeihin: Jokainen ihminen on jollain tavalla potentiaalinen vihollinen, mutta Cerberuksessa ja Smileysissä se korostuu niin, että Milo pelkää heitä hyvin paljon. Jotkut omastakin jengistä on pelottavia, vaikka oma jengi tuntuu kotoisalta. Kotoisinta olisi kenties olla yksin, mutta Milo tietää, ettei se takaisi minkäänlaista suojaa. Milo on hyvin lojaali Hazardeille ja tekisi sokeasti lähes mitä tahansa jenginsä hyväksi. Tosin mikään, mikä liittyy seksiin tai fyysiseen läheisyyteen, ei tule kuuloonkaan.

>>>>>

Luonne:
Milo olisi pohjimmiltaan iloinen ja hyväntuulinen, kuten kuka tahansa ikäisensä lapsi. Utelias, kauniisti hymyilevä ja huono valehtelemaan. Kuitenkin kun tuon kuusitoistakesäisen lapsen silmiin katsoo, hänen silmistään hyvin ilmenee, kuinka se oikea onnellisuus ja hyväntuulisuus hänen sisällään ovat kuolleet pois tai ainakin ne ovat suuren utuisen sumun takana piilossa niin, ettei kenelläkään ole niihin enää koskaan pääsyä. Milo on elänyt aina valvottua ja alistettua elämää voimakkaasti katolisessa perheessään ja pelännyt sekä isäänsä, että jumalaa yhtä paljon. Hänen ei ole vaikea käsittää oikean ja väärän eroa, mutta sitä hän ei tule koskaan käsittämään, miksi ihmiset oikeasti tekevät väärin - etenkin kun tietävät tekevänsä väärin. Toisinaan hän häpeää itseään ja kärsiikin voimakkaista impulsiivisista tarpeista tuhota itseään tai kehoaan jollain tavalla, sillä voimakkaasti alistettu lapsi ei osaa hyväksyä itseään sellaisena, vaan hakee alituista hyväksyntää joltakin toiselta.

Omiin oloihin mielellään vetäytyvä poika on hiljainen ja vaikuttaa aralta, on mielummin liian varovainen kuin uhkarohkea, mutta silti ilmentää hyvin perinpohjaisesti ihmisen kykyä selviytyä vaikeampienkin aikojen keskellä. Hän ei koskaan itke kenenkään muun nähden, vaan patoaa sen pahan olon sisälleen niin kauaksi aikaa kunnes on varmasti yksin ja purkaa sen itkemällä ääneti. Hän ei mielellään naura niin, että joku näkee vaan peittää suunsa siroilla sormillaan. Milo välttelee vähänkin intensiivisempää katsetta, eikä pidä siitä, jos joku tuijottaa, sillä se saa tuntemaan hänen olonsa liian paljaaksi. On omat syynsä, miksi Milo ei luota ihmisten sanaan - etenkin jos puhutaan siitä, uskooko joku hänen valehtelevan tai puhuvan totta, vai ei. Hän tuo siinä kohti mielummin kekseliään todisteen aiheesta. Milo ei kuitenkaan ole pohjimiltaan katkera niille, jotka ovat hänelle selkänsä kääntäneet sen vuoksi, kun hän oli rehellinen. Milo säälii sellaisia ihmisiä.

Joku muu poikaa katsoessaan saattaisi nähdä rikkinäisen lapsen ja varmistua ajatuksistaan, kun kuulisi pojan tarinan, mutta Milo ei itse näe menneisyyttään enää kahden vuoden vapauden jälkeen taakkana. Tottakai se särki hänen luottamuksensa ihmisiin ja tottakai hänelle jäi suunnattomat traumat, etenkin itseään vanhempia miehiä kohtaan, mutta hän on antanut anteeksi ja siirtynyt eteenpäin. Hänelle tapahtunut ei siis tappanut hänen olemustaan, mutta murskasi kyvyn tuntea varsinaisesti empatiaa. Siinä missä hän suree ihmisten kyvyttömyyttä estää itseään tekemästä pahaa, hän on samalla sitä mieltä, että kyseinen henkilö ansaitsi tämän, kuten hänelle niin monta kertaa sanottiin. Niin kuin hän ansaitsi hyväksikäyttönsä vain, koska täydellisine huulineen ja pehmeine muotoineen oli liian nätti vastustettavaksi. Se oli hänen oma vikansa ja koska kukaan ei koskaan uskonut häntä, ei Milolla ole ollut syytä uskoa itsekään enää ajatuksiinsa, vaikka välillä kiukku ja paha olo siitä tavoittavatkin hänet, etteivät ne ihmiset joiden piti rakastaa lähimmäistään ehdoitta, rakasta häntä enää.

Nämä kaksi vuotta kaduilla ovat opettaneet kuitenkin Milon rakastamaan omaa vapauttaan ja itsemäärämis-oikeuttaan. Hän voi vihdoin tehdä mitä hän haluaa ja olla sellaisten ihmisten seurassa, jotka ovat kivoja. Milo käyttäytyy lapsekkaammin kuin ikäisensä, koska ilman terapiaa ja tukea toipuminen taannutti hänen kehityksensä suunnilleen kolmetoista-vuotiaan tasolle. Hän esittää kovempaa päihteiden alaisena, mutta kun hän on yksin, Milo on hiljainen ja hyvin onnellinen siihen vähään, minkä kokee omistavansa. Poika on hyvin lojaali jengilleen ja diilerilleen, joka maksaa hänelle palkan siitä päihteillä, että hän tiettyinä päivinä päivystää kadunkulmassa ja ohjaa määrätyt ihmiset diilerin luo ja poika onkin jo vakavassa henkisessä koukussa miedompiin päihteisiin. Ahdistuessaan pyrkii hinnalla millä hyvänsä karkuun ja kohdatessa tilanteen, josta ei voi puhua tai rimpuilla itseään pois, hän yrittää päästä tilanteesta edes henkisesti pois ja toivoo jäävänsä henkiin.

Eskapismi on pitänyt Milon hengissä ja hyvinvoivana kaikki nämä vuodet. Aina, jos on ollut liian paha olla, hän on paennut mielessään täysin omaan kuvitteelliseen maailmaansa, jonka kuvista lukemattomat lehtiöt, paperinpalaset tai seinät ovat täynnä. Mitä vanhemmaksi hän on kasvanut, sitä vaikeammaksi hänelle on käyneet tavat päästä tuonne omaan paikkaansa, joten päihteet ovat osoittautuneet portiksi sinne. Siksi pohjimmaiselta luonteeltaan yhä naiivi Milo ei näe mitään päihteitä pahana, ellei niiden nauttiminen jätä jälkiä tai huononna näkyvästi terveyttä ja turvautuu itse hyvin usein alkoholiin tai pilveen, päästäkseen pois todellisuudesta. Hänellä on myös toisenlainen yksityiskohta, joka tuntuu olevan suuremmaksi osaksi päänsisäinen vaiva, kuin todellinen vika. Milo vihaa kehoaan ja ulkonäköään, sillä on sen syytä, että joku on hänelle niin paljon pahaa tehnyt ja vanhemman ihmisen sanat ovat jääneet ikuisesti hänen mieleensä. Ei kukaan ole koskaan vaivautunut korjaamaan näitä käsitteitä, joten Milo kärsii vartaloonsa kohdistuvasta ruumiinkuvan häiriöstä.

>>>>>

Ulkonäkö:
Milo on kuin taskukokoinen nukke 145 cm pituudessaan ja aivan liian kapeassa vartalossaan. Hänellä on yhä lapsekkaat ja pehmeät muodot, kasvot ovat lähes täydellisen symmetriset ja kauniin ovaalin malliset. Huulet ovat täyteläiset, vaikkakin pienet ja nenä on pieni ja kapea. Taivaansinisten silmien muoto saa näyttämään pojan usein surulliselta, vaikkei hän olisikaan. Vaaleat ripset ovat tuuheat ja kulmakarvat sopivan ilmeikkäät jo luonnostaan. Luonnostaan tuhkanvaaleat hiukset ovat saaneet villiintyä kasvaessaan ja takkuuntuakin vähän.

Ennen äidin määräysten toimesta huoliteltu ulkonäkö on vaihtunut epäsiistiin takkupehkoon, joka on aina pipon alla suurimmaksi osaksi piilossa. Kapea lyhyt vartalo peittynyt usein liian suurten vaatteiden alle, sillä kukapa nyt pelastusarmeijan keräyskontista varastamalla itselleen koskaan täysin sopivia löytää. Ei pojalla montaa vaatekappaletta ole ja nekin korjataan, jotka menee rikki. Jotkut tyttöjen legginssit, liian iso collegepaita, suuri kaulahuivi ja liian suuri toppatakki kylmemmillä säillä. Liian isot maiharit ja eriparia olevat villasukat, koska maiharit eivät muuten pysy jalassa. Vihreä reppu ja huonokuntoinen skeittilauta, jotka ovat ainoat muistot vanhasta elämästä. Milolla ei ole tatuointeja tai lävistyksiä, mutta mustelmia on sitäkin enemmän. Hänellä on aina nuha huonojen elinolosuhteiden takia, joten nenä ja poskipäät punertavat luonnostaan.

>>>>>

Menneisyys:
Valerius Milo Parish syntyi kuopukseksi perheeseen ja yhteisöön, jotka olivat voimakkaasti katolilaisia. Ei ollut kyse siitä, etteikö siinä perheessä olisi saanut vanhemmiltaan rakkautta, mutta ensisijainen rakkaus kohdistettiin jumalalle ja sen jälkeen vasta perheelle. Milo sai perheessä kaiken tarvitsevan ja hän oppi katolilaisessa koulussaan, että jos kukaan muu ei rakastanut, niin jumala ainakin rakasti luomiaan ehdoitta ja jos syntiä tuli tehtyä, riitti kuin kävi vähän ripittäytymässä ja synnit oli annettu anteeksi. Kuten muutkin Parishin perheessä, Milokin menestyi koulussa - tai ainakin yritti kovasti. Hän huomasi olevansa parempi luovissa aineissa, mutta sai hyväksyttäviä arvosanoja kokeista, kun luki yötä myöten. Heidän perheessä pelättiin niin isää kuin jumalaakin, koska isä rankaisi jumalan puolesta aina kun joku ei häntä miellyttänyt. Useammankin selkäsaunan jälkeen Milo yritti tehdä kaikkensa miellyttääkseen ja rupesikin saamaan täysiä pisteitä kokeissa hyvinvointinsa uhraten jo pienessä iässä.

Tämä oli ihan normi heidän yhteisössään ja Milon parhaan ystävänsä yllyttämänä monesti kuitenkin lähti iltaisin ja viikonloppuisin leikkimään ja se elämä oli hänelle normaalia. Ei Milo vielä siinä iässä osannut kyseenalaistaa sitä, koska perhe ja yhteisö oli kaikki mitä hänellä oli ja ne määrittivät hänen norminsa. Yksityiskoulussa opiskeltiin kaikki uskonnon kautta ja kirkossa käytiin sunnuntaisin. Sitten tuli ikä, jolloin Milon elämän tuli muuttua. Hän oli huomannut muutenkin jo muutoksia itsessään kun oli ihastunut parhaaseen ystäväänsä. Heidän yhteisössään ei ollut homoja ja homous oli ehdottomasti synti, mutta jostain syystä se ei häirinnyt Miloa, sillä hän viihtyi ystävänsä seurassa ja uskoi lämpimän ihastumisen tunteen johtuvan vain siitä. Se oli ainakin pojan mielestä positiivisesti odotettava asia kun hän täytti kolmentoista ja hänen kova työnsä hyvien numeroiden kanssa palkittiin kun eräs heille uskontoa opettanut pappi valitsi hänet kuoropojakseen ja avuksi sunnuntaisiin messuihin.

Sen täytyi olla tärkeä tehtävä, sillä aikaisemmat kuoropojat olivat päässeet tärkeisiin tehtäviin kirkossa sen jälkeen. Milo ei varsinaisesti uskonut jumalaan muutoin kuin pelkäämällä tätä. Hän kuitenkin halusi tehdä vanhempansa ylpeiksi. Aluksi se oli hauskaa, sillä kyseinen opettajanakin toiminut pappi oli ollut aina hyvin mukava ja huomioinut paljon. Koulutukseen kuului illat kirkossa, mutta myös viikonloppuja jossain muualla. Ei mennyt montaa viikkoa, kunnes Milolle valkeni, miksi häntä oli aina kutsuttu erityiseksi ja nätiksi, miksi hänet oli siihen valittu, vaikka häntä paremmin menestyviä poikia samalla luokalla oli. Kyseinen pappi oikeutti koskettelunsa ja lähentelynsä sillä, että Milo oli niin kaunis, että itse kerjäsi tätä. Lopulta kosketukset ja lähentelyt eskaloituivat pahemmaksi ja lopulta Milolla oli karmea salaisuus, jota hän ei voinut kertoa kenellekään jumalan vihan uhalla. Ennen niin elämäniloinen ja hyväntuulinen lapsi oli hiljalleen muuttunut hiljaiseksi, etäiseksi ja surulliseksi.

Erään viikonlopun jälkeen kun Milo ei voinut kävellä kunnolla, hän halusi jäädä kotiin, joka tietysti nostatti kotona suuremman helvetin, kuin se mikä syntisiä oletettavasti odotti vielä kuoleman jälkeen. Itkuinen poika vältteli äitinsä kysymyksiä ja otti isänsä selkäsaunan vastaan, kunnes ei enää jaksanut pitää salaisuutta sisällään, vaan kertoi äidilleen, mitä oli tapahtunut. Reaktio tosin oli Milon järkytykseksi päinvastainen kuin hän oli olettanut. Äidin syli ei ollutkaan enää lämmin ja turvallinen, vaan tämä työnsi poikaansa pois läheltään ja kielsi valehtelemasta samalla kun läimäisi kasvoille. Samana iltana Milo karkasi kotoaan ja yritti hakea apua niin kirkosta ja koululta, mutta joka paikassa hänen sanottiin vain valehtelevan. Eihän yhteisön arvostettu jäsen voinut olla niin tehnyt ja kunnioitetun uran tehnyt miehen sana kolmetoistavuotiaan räkänokan sanaa vastaan voitti. Hän sai väliaikaisen kodin tosin parhaan ystävänsä kotoa. Siitä kuitenkin seurasi vaikeuksia, hänet erotettiin valehtelun vuoksi koulusta, eikä Milolla ollut enää asiaa kotiinsa.

Siitä on nyt kolme vuotta kun tuo sai alkunsa ja puoli vuotta omillaan pärjäämisen jälkeen Milo sai kuulla parhaan ystävänsä vieneen oman henkensä sen jälkeen kun oli joutunut valituksi. Silloin Milolle iski rajusti päin kasvoja se tosiasia, ettei kukaan oikeasti ollut uskonut häntä ja nyt sen vuoksi ihminen oli menettänyt henkensä. Hänen paras ystävänsä, hänen ihastuksensa ja lämpimien tunteidensa kohde, joka oli uskonut hänen sanansa vasta oman kokemuksensa jälkeen. Silloin Milo lähti kaupungista ja hankkiutui Adelaideen liftaamalla, koska halusi päästä siitä kaikesta eroon. Kadota kartalta ja saada vapautensa. Se, mitä hänen parhaalle ystävälle oli käynyt, oli ruokkinut hänen omaa haluaan jatkaa elämäänsä siinä vapaudessa, joka tuntui niin ihmeelliseltä ja vapauttavalta sen jumalan pelon alla elämiseen verrattuna. Adelaideen päästyään Milo päätyi kuljailemaan erään nuorison valtaaman hylätyn omakotitalon lähelle, jota asutti useampi nuori, jotka olivat ystävällisiä ja saivat Milon vakuutettua siitä, että heidän kanssaan oli parempi olla kuin yksin. Noin puolta vuotta myöhemmin tuo kyseinen nuorisojoukko liittyi Hazardeihin Milo heidän mukanaan, kun jengi oli perustettu ja jengiin rekrytoivat jäsenet lupasivat, että he saisivat pitää "Talonsa" siitä hyvästä, että toimisivat juoksupoikina.

>>>>>

Vahvuudet: Nopeat jalat, taiteellisuus, raudanluja lojaalius, pienikokoisuus, tuntee kadut paremmin kuin omat taskunsa ja tuntee oikeat ihmiset.
Heikkoudet: Päihderiippuvuus, pienikokoisuus ja kykenemättömyys luottaa ihmisiin.

>>>>>

Triviaa: Enemmän kuvia on tulossa myöhemmin, mutta jos joku haluaa raapustaa lapselle kuvaks jonkun, tässä on muutama inspiraatiokuva.
[ x ] [ x ] [ x ] [ x ] [ x ]

>>>>>