Kristian Andren

Nimi: Kristian Samuel Andren
Kutsutaan: useimmille Kris
Ikä: 26
Sukupuoli: mies
Suuntautuminen: homo
Kansalaisuus: Ruotsin ja Australian kaksoiskansalaisuus
Työskentelee: kuntosalilla

Jengi: Cerberus
Asema: kerberos
Kuinka kauan ollut jengissä: runsaat puolitoista vuotta
Kuinka joutui jengiin: Krisin värväsi ’luoti tai jengi’-periaatteella joku cerberus erään työpäivän jälkeen, liekö todennut että hänestä tuskin voisi ainakaan haittaa olla. Henkeään arvostavana hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, ja jonkin verran hän jo työn puolesta jengiläisiä ainakin naamalta tunnisti, joten ajatteli lopulta muutaman viikon jälkeen, että asiat olisivat voineet paljon huonomminkin mennä, vaikka tyytyväinen tähän käänteeseen hän ei edelleenkään ole.
Riitti: Koska Kris ei liittynyt omasta tahdostaan, useimmat koettelivat hänen uskollisuuttaan varsin paljon etenkin ensimmäisinä päivinä. Hän ei itsekään tehnyt kaikesta heti helppoa, se oli hänen tapansa osoittaa mieltään koko hommasta: mitäs pakotitte mukaan. Sitä ei tietenkään katsottu hyvällä, ja aivan tuskitta hän ei viikosta selvinnyt, mutta ennen kuin asiat menivät tuhottoman huonoiksi Krisin kannalta, hän ryhdistäytyi ja hoiti loppuviikon enemmän tai vähemmän kunnialla: oli selvää, ettei hänellä oikein ollut muitakaan vaihtoehtoja.
Suhtautuminen muihin jengeihin: Smileysit ovat Krisin mielestä varsinainen maanvaiva, joilla ei mitään itsekuria tai järjestystä, eikä hänellä ole mitään aikeita ainakaan tietoisesti heidän kanssaan kaveerata. Hazardilaiset taas ovat hänestä lapsia, jotka joku unohti kasvattaa tai jätti sen tehtävän kaduille, jotka sitä eivät kunnolla taida. Omalla tavallaan hekin ovat siis varsin ikäviä tapauksia, mutta Kris ei ole suuremmin heitä vastaan – taikka heidän puolellaan.

Krisin pitkiä, ovaalinmuotoisia kasvoja kehystää tummanlilaksi värjätty lapojen alapuolelle yltävä paksu tukka, joka on sen verran usein letillä, että se menee vapaana laineelle. Nenä on suora ja selväpiirteinen, ja vaakasuuntaan lyhyeksi nypittyjen kulmien alapuolella hänellä on vihreät, pyöreät silmät, joita toisinaan kehystävät punasankaiset lukulasit. Niin kaukonäköinen mies ei ole, että niitä välttämättä tarvitsisi, mutta jos ne kirjaan tartuttaessa ovat lähellä, hän niitä todennäköisesti käyttää. Molemmissa korvissa miehellä on kaksi reikää, joissa on useimmiten renkaat, ja joskus harvoin – lähinnä jos päivä lupaa enemmän toimintaa – napit.

194-senttisenä hujoppina hän joutuu katsomaan useimpia alaviistoon, ja muutenkin isokokoisempana hän saattaa antaa itsestään uhkaavan kuvan. Se ei kuitenkaan ole tarkoituksellista, ja monesti hän yrittääkin antaa rennon vaikutelman avoimella kehonkielellään ja rennon ryhdikkäällä olemuksellaan - olettaen tietenkin että hän tietää edessä olevan toveriksi. Vieraiden ja uudempien tuttavuuksien kanssa hän pitäytyy vähemmän avoimena, ja pyrkii myös pitämään erilaiset tuntemuksia paljastavat eleet kurissa vaihtelevalla menestyksellä. Hän kuntoilee säännöllisesti, mutta on sen verran tarkka ulkonäöstään, että nykyään keskittyy lähinnä pitämään yllä nykyistä lihaksistoaan, ei kasvattamaan sitä. Iho on melko vaalea, ja rintakehässä on vasemmalla kolme arpea, kaikki jengiin liittymisen jälkeen saatuja. Niistä pisin alkaa olkapään edestä ja etenee rintakehän keskikohdan kautta kolmisen senttiä navan yläpuolelle, ja kaksi pienempää risteävät kolmannen ja toisensa muodostaen näin ikään kuin koristeellisen A-kirjaimen. Polttomerkki hänellä on selässä lapojen välissä.
Krisin vaatevalikoima on varsin tyylikästä ja rentoa, aivan mitä tahansa hän ei päälleen laita. Värimaailma on hillittyä, ja liikkuu mustan, harmaan ja sinisen sävyissä, vaikka ajoittaisia poikkeuksiakin on. Miehen periaatteessa ainoa steampunk-tyylinen vaatekappale on syvänpunaisen ja mustan värinen pitkä takki, joka sekin on lahja veljeltä jo ennen jengiaikoja. Kengiksi ovat valikoituneet tummanruskeasta nahasta tehdyt saappaat, joita koristavat kumpaakin neljä remmiä, ja hiukan kuumemmilla ilmoilla jalkoihin päätyvät todennäköisimmin mustanahkaiset nilkkurit.


Ne, jotka ovat sattuneet miehen työvuorolla salille, tietävät, että hänellä ei ole tapana päästää ketään helpolla, vaan jos sattuu häneltä apua pyytämään, tietää, että joutuu antamaan kaikkensa. Kris ei katsele laiskottelijoita, mutta on kannustavan luonteensa ansioista onnistunut välttämään orjanpiiskurin maineen, vaikka varmasti löytyy ainakin muutama, joka toivoisi kohdanneensa jonkun hiukan kevyempiin tavoitteisiin tyytyvän. Kris ei ole ankara ainoastaan muille, vaan vaatii myös itseltään paljon, ja häntä on hyvin helppo pitää työnarkomaanina, sillä johonkin kiinnostavaan tai omasta mielestään tärkeään projektiin tarttuessaan hän antaa sille kaikkensa, eikä turhia viivyttele. Mitään ei tehdä vain sinne päin, vaan kunnolla ja loppuun asti, ja sinnikkäänä miehenä hän on valmis puskemaan vaikka läpi harmaan kiven. Luovuttaminen voi olla lopullista, ja sen seurauksiin on vaikeampi vaikuttaa kuin jos jatkaa eteenpäin, eikä hän siksi osaa antaa periksi edes epätoivoisissa tilanteissa, vaikka se voisi ollakin se paras ratkaisu.
   Hänen mielestään turhia käskyjä on olemassa, eikä hän itse ole työntämässä uusia kokelaita jynssäämään hammasharjalla vessoja, vaan joko antaa heidän olla tai pistää sinne, missä sen tason tarvetta oikeasti on. Jokaisella on paikkansa, vaan ikävä kyllä jengin puolella Kris itse ei ainakaan kovin mielellään ole tätä omalta osaltaan toteuttamassa. Pahimmat vastaanhangoittelun päivät ovat onneksi jo takana, mutta turhiksi kokemiensa tehtävien kohdalla hän ei pelkää toisinaan toimia aavistuksen verran hitaammin kuin tarpeellisten kanssa.

Krisiä on helppo pitää kaavoihin kangistuneena, sillä hän ei ole ensimmäisenä kokeilemassa sitä pussillista uusia keinoja jos on todennut, että vanhakin tapa toimii hyvin. Pohjimmiltaan mies on hiukan epävarma itsestään, eikä usein halua ottaa kaikkea vastuuta itselleen uskoen, että melkeinpä joka tilanteeseen varmasti on joku toinen, jolle tehtävä voisi paremmin sopia. Perusteeton kritiikki on myös hankalaa niellä, ja hän toivookin aina kuulevansa edes jonkin syyn muiden mielipiteille. Yhtä lailla hän ei pidä kiertelystä ja kaartelusta, vaan haluaa mieluiten käydä suoraan asiaan. Puolitotuuksien laukominen ei aiheuta hänelle huonoa omaatuntoa, mikäli kokee, että on mielestään tehnyt oikein tai valhe on siinä tilanteessa kaikkiaan parempi, mutta pyydettäessä hän kyllä kertoo todellisen mielipiteensä, oli se millainen tahansa. Hän pohjimmiltaan arvostaa rehellisyyttä ja turvautuu loppujen lopuksi hyvin harvoin vakavampiin valheisiin kantaen mieluummin vastuun omista ajatuksistaan ja teoistaan.

Miehellä on omat periaatteensa, joiden mukaan hän yrittää parhaansa mukaan elää. Hän on henkisen pohjalla käyntinsä jälkeen oppinut arvostamaan elämää, eikä ajatus tappamisesta tämän vuoksi häntä houkuta. Toimintaa hän ei kuitenkaan vierasta, ja hän osaakin silmänräpäyksessä vaihtaa rauhallisesta puhumisesta nopeaan toimintaan. Vaikka hän yleensä mieluiten tekee ja ajattelee asioita omassa rauhassa, hänen mielensä keksii kyllä useammankin vaihtoehtoisen tavan toimia kriittisemmissäkin tilanteissa. Kun kiirettä ei ole, ihmiset voivat pitää häntä jopa tuskastuttavan hitaana päätöksentekijänä hänen käännellessä ja väännellessä asioiden eri puolia, ja koska hän ajattelee ennemmin yhteisön kuin yksilön etua, voi joku puhua jopa kylmemmästä persoonasta. Se on toki totta niille, jotka riittiviikolla häntä pomputtivat liiankin kanssa ja erityisesti sille, joka hänet värväsi, ja he muutamien muiden joukossa saavat häneltä koleaa kohtelua. Muutkin vieraat kasvot cerberuksen riveissä saavat hänet aina ensin hiukan varuilleen, eikä hän huonon mielikuvan saadessaan sitä enää todennäköisesti lähde muuttamaan. Ensinäkemältä hän ei viimeistä arviotaan lähde tekemään, mutta lajittelee kuitenkin melko pian ihmiset niihin, joiden kanssa kokee tulevansa toimeen ja niihin, joiden kanssa ollaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista.
  Mukavampien tapaamisien yhteydessä hän lämpenee yleensä nopeasti ja jutustelee mielellään niitä näitä. Hän osaa nauraa itselleen, eikä hän muutenkaan ole pohjimmiltaan suurimman luokan tosikko, vaan oikeastaan varsin rento ja mukava, ja vähintään pinnallinen tieto lukuisista eri asioista auttaa pysymään kärryillä tuttavuuksien puheista omista mielenkiinnonaiheistaan. Itsestään hän ei paljoa kerro edes lähemmille, ja ystävystyminen muutenkin vie yleensä aikaa, sillä hän ei kovin kevyin perustein kehenkään luota. Ystävien vuoksi hän kuitenkin on valmis valvomaan öitä, ja varsin kärsivällisesti hän kuuntelee vuodatuksia, joskaan itse hän ei yleensä lähde kyselemään, mikä mättää vaikka päälle näkisi, että jokin vaivaa. Hän ei ota satunnaisia raivopuuskia läheisiltä henkilökohtaisesti, sillä ymmärtää kyllä, että joskus jokaisella ryöpsähtää yli, ja sen sijaan, että hän murjottaisi, hän luultavasti tarjoaa kahvia ja kysyy, miten on muuten päivä sujunut. Hän ei itse etsi itselleen kuuntelijaa varsinkaan satunnaisina alakulon kausinaan, jotka iskevät etenkin kun stressi pukkaa päälle liian tekemisen ja jossittelun takia, vaan välttelee vain mieluiten ihmisiä ja tekee pitkiä kävelyretkiä milloin mihinkin koiransa kanssa.

Kris oli Ruotsissa asuvien vanhempiensa, poliisi-isän ja alkujaan australialaisen lentoemäntä-äidin, ensimmäinen lapsi. Vanhemmat eivät töidensä vuoksi ehtineet katsoa jälkikasvunsa perään erityisen ahkerasti, mutta se ei estänyt heitä hankkimasta vielä kahta lasta, ja katraaseen tupsahtivat kaksi vuotta nuorempi veli Joel sekä viisi vuotta nuorempi sisko Lisa. Äiti jäi pidemmäksi aikaa vapaalle töistään voidakseen omistautua perheelleen, ja Kris sisaruksineen saivatkin hyvän alun elämälleen. He pääsivät usein koko perheen voimin näkemään myös muiden maiden elämää, kun äidin onnistui napsia tämän tästä halpoja lentoja koko perheelle. Nämä yhteiset reissut olivat aina Krisille kohokohtia, sillä muuten he olivat harvoin yhdessä pidempiä aikoja kerrallaan, ja he osasivat näistä hetkistä täysin siemauksin nauttia – jos unohdetaan ne lasten ajoittaiset kiukunpuuskat, joita onneksi sattui verrattain harvoin.
   Vähitellen äiti alkoi kuitenkin yhä useammin tuuraamaan viime hetkellä töistä kotiin jääneitä työtovereitaan, eikä isäkään aina pitkien työvuorojen jälkeen jaksanut vilkasta jälkikasvuaan vahtia, mikä tarkoitti, että lapset olivat monesti vanhollisen ja äreän enon vastuulla milloin Ruotsin maalla, milloin tämän nykyisessä kotimaassa Espanjassa. Tämä vamman vuoksi varhaiseläköitynyt poliisi oli ehdottomasti sitä mieltä, että poikien piti tietää, miten tapella, ja äitikin oli samoilla kannoilla, ja Kris aloittikin krav magan viiden ikäisenä ja veljensä myöhemmin saman ikäisenä. Mies oli muutenkin erittäin tarkka sukupuolirooleista, ja kun Lisa neljän ikäisenä ilmoittivat haluavansa pelata jalkapalloa, eno totesi töykeästi, että se oli miesten laji ja tytöllä ei kentälle mitään asiaa olisi. Heti kun isä kuuli tapahtuneesta, hän kävi miehen kanssa pitkän keskustelun asiasta ja päälle päätteeksi antoi tyttärensä loikata pallopelien maailmaan. Lapset tunsivat saaneensa erävoiton, kun olivat tuota tylsää enoa päässeet hiukan näpäyttämään, eivätkä sitä edes vaivautuneet peittelemään.

Ajan mittaan vanhemmat ajattelivat, että olisi kaikille helpompaa, jos he asuisivat enon lähellä, ja näin he muuttivat etelän lämpöön. Kris oli tässä vaiheessa kahdeksan, ja äiti alkoi jo palailla täysaikaisesti työelämään nuorimman lapsensa syntymisen jälkeen. Enolla oli tapana pitää tiukkaa kuria saadessaan siskon lapset hoiviinsa, ja kolmikko oli jo nuorena oppinut kantamaan vastuun teoistaan, tekemään kuten pyydettiin ja näkemään vaivaa haluamansa eteen, ja nämä piirteet säilyivät heistä jokaisella, mikä vahvempana, mikä heikompana. Aina lapset eivät kuitenkaan arvostaneet heidän kolmatta kaitsijaansa, sillä mies rajoitti heidän elämäänsä omilla näkemyksillään, eikä yksikään heistä kokenut voivansa olla oma itsensä. Vanhemmatkin saivat välillä kuulla, kuinka he antoivat liian pitkiä ohjia, mutta kun isä lopulta totesi, että kyse kuitenkin oli heidän lapsistaan, eno ei enää puuttunut heidän kasvatustapoihinsa. Silloin tällöin lapset livahtivat omille teilleen rangaistuksen uhasta huolimatta ihan vain enoa ärsyttääkseen, ja he puuhastelivat keskenään milloin mitäkin. Krisin ehdotuksesta he tekivät useimmiten näin silloin, kun tiesivät vanhempiensa olevan tulossa viemään heidät kotiin, jolloin enolle ei jäänyt edes aikaa heitä sättiä. He osasivat olla varsin pirullisia kakaroita sille päälle sattuessaan, mutta mitä muuta olisi pitänytkään odottaa tiukkaan kuriin kyllästyneiltä.

Murrosiässä Kris totesi olevansa homo, muttei tehnyt siitä suurta numeroa. Hän ei tullut suureen ääneen ulos kaapista, mutta mainitsi kuitenkin asiasta kerran kaveriporukalle keskustelun lomassa. He hyväksyivät asian, eikä sillä oikeastaan ollut heille edes suuremmin väliä, ei aluksi. Kun sana sitten kantautui vanhempien oppilaiden korviin, he alkoivat kiusata Krisiä, ja kaverit loittonivat välttääkseen saman kohtalon. Huolimatta jo monta vuotta jatkuneesta harrastuksestaan hän ei saanut rauhaa, kiusaajat vain päättivät tulla isommalla joukkiolla. Muutaman kerran koulussa jonkinlaiseen suosioon kiivennyt nuorempi veli pelmahti paikalle, mutta useimmiten Kris oli omillaan, eikä hän uskaltanut mennä mainitsemaan asiasta opettajille. Aivan vaille ystäviä hän ei jäänyt, sillä harrastuksen puolella tutuiksi käyneet ryhmäläiset eivät moiseen alistuneet, ja heidän avullaan hän jaksoi paljon pidempään kuin jos olisi ollut yksin tai vain sisarustensa varassa.
   Eno kuuli tästä kaikesta naapurinsa kautta, eikä ollut mielissään, Krisin ei olisi ensinkään pitänyt sallia moista käytöstä muilta – eikä hänen olisi pitänyt edes olla homo. Molemmat seikat olivat enon mielestä täysin väärin, ja mies kertoi pojan vanhemmille, ennen kuin Kris ehti väliin. Isä hyväksyi asian, mutta äiti oli kasvanut uskomaan kuten veljensäkin, ja poika joutui näiden kahden silmätikuksi, mikä tietenkin kiristi välejä. Sisarukset olivat hänen tukenaan, mikä sekin aiheutti närää perheessä, jossa jokaisen olisi ’’pitänyt olla samalla puolella.’’ Ilmapiiri meni nopeasti kireäksi, ja vaikka taustalla oli varmasti lukuisia tekijöitä, kuten liian vähäinen yhteinen aika, Kris koki itsensä suurilta osin vastuulliseksi koko sopasta. Tämä ja koulukiusaaminen johtivat lopulta mutteivat lainkaan yllättäen masennukseen. Tilanne kotona helpotti vasta nuoren itsemurhayrityksen jälkeen, jolloin äiti lupasi olla nalkuttamatta, mutta pyysi, ettei poika koskaan toisi miehiä kotiin poikaystävinään. Asiasta ei sen jälkeen enää puhuttu, vaan se haudattiin maton alle ja yritettiin sinne unohtaa.

Eno piti Krisiä tapahtuneen johdosta entistä heikompana ja yritti valaa tätä tosimiehen muottiin: kaikki, mitä tämä ei pitänyt selvästi miehille sopivana tekemisenä, kuten laulaminen ja runsas kirjojen parissa vietetty aika, oli kritiikin kohteena. Tämä ei vienyt Krisiä eteenpäin toipumisen tiellä, mutta hän yritti teeskennellä, etteivät sanat häntä vaivanneet, jottei olisi tuonut lisää murhetta perheelle. Ainoa kapinan merkki kohteluun löytyi pukeutumisesta ja hiusten värjäämisestä varsin erikoisiin sävyihin, mutta muuten nuori teki, kuten odotettiin. Kuten lapsenakin, myös nyt Joel ja Lisa toimivat yhdessä isoveljen kanssa, ja saattoivat toisinaan enonsa hermoromahduksen partaalle olemalla viehättäviä teinimäisiä itsejään, mutta Kris oli nuorempiaan hillitympi, eikä saanut niiltä osin aivan niin paljoa kuraa niskaansa.
   Krisin peruskouluopinnot päättyivät, ja perhe muutti Australiaan, jossa äiti toteutti pitkäaikaisen haaveensa ja perusti ratsutilan. Perheellä oli enemmän aikaa toisilleen, ja vaikka isä edelleen jatkoikin vanhoissa toimissaan, välit lämpenivät, joskaan äidin ja Krisin kohdalla eivät paljoa. Hiljalleen Kris alkoi toipua masennuksesta, kun uudet ystävät hyväksyivät hänet sellaisenaan eikä eno enää ollut häntä mollaamassa. Koetut asiat tietenkin vaikuttivat häneen, eikä hän kehdannut luontevasti olla oma itsensä, vaan piilotti osan taipumuksistaan ja tavoistaan ollakseen herättämättä huomiota. Opintojensa ohella hän alkoi työskennellä kuntosalilla jääden siihen työhön valmistuttuaan. Isä olisi toivonut, että poika olisi jatkanut suvun miesten jalanjäljissä ja hakenut poliisikouluun, mutta Kris itse ei halunnut siinä vaiheessa tehdä päätöksiä, vaan yritti vain hakea tasapainoa elämäänsä. Hän hankki kuitenkin vartijakoulutuksen ollakseen pätevä edes johonkin työhön, ja hän katselikin kurittomien teinien menoa muutettuaan parikymppisenä Adelaideen, jossa hän myös päätti pitkään rinnalla kulkeneen itsepuolustusharrastuksensa harjoitellen sitä siitä edespäin lähinnä omillaan. Tässä vaiheessa masennus muistutti itsestään vain ajoittaisina alakulon puuskina, mutta muuten hän oli enemmän tai vähemmän toipunut. Hän ei viihtynyt vartijan uralla kovin pitkään, vaan palasi takaisin kuntosalimaailmaan, josta hänellä oli kuitenkin enemmän kokemusta. Hän näki, kuinka kaupunki hiljalleen vajosi kasvavien jengien pelon alle, mutta hän itse yritti olla piittaamatta asiasta, kun oli jo tarpeekseen kaiken maailman kiusaajista saanut. Smileysiin hän alkoi suhtautua varsin nyrpeästi siinä vaiheessa, kun sattui yllättämään muutaman heikäläisen kiusaamasta oletettavasti kodittomaksi jäänyttä sekarotuista koiranpentua. Hän ei voinut olla asiaan puuttumatta, eivätkä jengiläiset kehdanneet senhetkisessä tilassaan isommalleen uhitella sen enempää, mitä nyt vannoivat että asia muistettaisiin. Hän tarjosi Maraksi nimeämälleen koiralle kodin, ja neiti varttui kokemuksesta huolimatta varsin ihmisystävälliseksi otukseksi.

Krisin veli muutti tämäkin kaupunkiin valmistuttuaan poliisiksi, ja kaksikko tapasi usein, kunnes vanhemman oma jengielämä pääsi alkuun eräänä alkuiltana. Työpaikan henkilökunnan sisäänkäynti oli mennyt kiinni hänen ollessa aikeissa suunnata kotiin pitkän päivän jälkeen. Suunnitelmat muuttuivat, ja hänet pakotettiin Cerberukseen, jossa alku oli hyvin töyssyinen. Kris kuitenkin opetteli vähitellen tekemään ainakin useimmiten kuten häneltä odotettiin, ja hiljalleen jengi muotoutui osaksi hänen arkeaan. Hän ei kiintynyt joukkoon, mutta tutustui lähemmin muutamaan, ja siinä oli hänelle tarpeeksi syytä mieluummin ajaa jengin etua kuin jättää se pulaan. Kenties tämän vuoksi hän ei jäänyt kärvistelemään alimpaan asemaan, vaikka nykyisellekin kohoaminen vei ymmärrettävästi varsin pitkään. Jossain vaiheessa hän huomasi toimivansa velkojan roolissa useammin kuin muissa tehtävissä, ja vaikka olikin kyseenalaista, oliko niitä rahoja aina edes alun perin lainattu, hän itse koki nämä tehtävät eniten omikseen, koska niiden toteutustavassa sentään on valinnanvaraa. Joskus tilanteet kävivät hankaliksi ja varsin väkivaltaisiksi, kun taas toisinaan pelkkä pomon nimi riitti velkaisia ojentamaan vapisevan kätensä.
   Liittymisen jälkeen Kris on tavannut veljeään tuskin lainkaan kasvotusten, koska se voisi aiheuttaa vaikeuksia heille molemmille, ja hän epäröi pitkään, ennen kuin uskalsi edes tapahtuneesta kertoa. Kris ei ole kenellekään Joelin työtä maininnut, ja tämäkin on luultavasti pysynyt hiljaa isoveljensä vastentahtoisesta jengiin joutumisesta.

Vahvuudet:
- Osaa lukea kehonkieltä suhteellisen hyvin, mistä on hyötyä etenkin yhteenotoissa, mutta myös arjessa
- Reagoi nopeasti yllättäviinkin tilanteenmuutoksiin
- Loistava keskittymiskyky
Heikkoudet:
- Takertuu toisinaan liiaksikin yksityiskohtiin
- Voi olla melko joustamaton
- Itseluottamuksessa olisi parantamisen varaa
Muuta:
- Istuu julkisissa tiloissa usein nurkassa, josta on helppo tarkkailla koko paikkaa.
- Hyräilee ja laulelee mielellään puuhastellessaan, mutta mieluiten yksin ollessaan. Tämä ei johdu siitä, että hän jotenkin häpeäisi tapaa tai syvää ääntään, mutta tämä oli yksi asia, josta hänen enonsa häntä kritisoi, joten hän salailee sitä edelleen tavan vuoksi.
- Hänellä on tapana sekoitella puheeseensa englannin lisäksi myös ruotsia ja espanjaa niin lyhyempien lausahdusten kuin yksittäisten sanojenkin muodossa.
- Kantaa lähes aina mukanaan stressipalloa, sillä aloillaan ollessaan tuntee melkein pakottavaa tarvetta hypistellä jotakin tai rummutella sormillaan tai käsillään.
- Asuu kaksiossa, joka on usein siisti ja jonka hyllyille on kirjojen lisäksi kertynyt vuosien varrella jos jonkinmoista mielenkiintoista pikkusälää.
- Seurana on sekarotuinen 3-vuotias naaraskoira Mara, joka pikaisella silmäyksellä näyttää kokonsa ja värinsä puolesta dobermannilta, tarkemmin katsottaessa on kuitenkin helppo huomata, että se on kyseistä rotua hiukan raskasrakenteisempi ja pitkäkarvaisempi. Se on hyvin pieniä eleitä tottelemaan koulutettu, mutta Kris kiusallaan väittää sen tekevän mitä tahtoo – etenkin tuntemattomia pelotellakseen. Tositilanteessa hän kuitenkin pitää lempeän jötikän mieluiten poissa vaaran tieltä. Moni todennäköisesti uskoo, eikä edes aivan syyttä, että tämä neiti on varmasti Krisiä uskollisempi jengiläinen, ja jokainen, joka on joskus ymmärtänyt livauttaa sille pienemmänkin makupalan, jää tämän mieleen ikuisena ystävänä.